Tuli tunne, että nyt pitää kirjoittaa. En tiedä mistä, mutta kirjoitettava on. Noh, jos nyt näin väkinäisesti vaikka ottaisi aiheeksi taloudessamme asustavat eläimet, meitä ihmisiä lukuunottamatta. Koitan pitää esittelyn mielenkiintoisena ja lyhytsanaisena, tosin kumpikaan näistä ei kuulu vahvuuksiini, joten varautukaa kuvasaasteen lisäksi turhanpäiväiseen pulinaan ja pölinään. Yritän pysyä ainakin aiheessa. :)

Eli... Lähdetään nyt eläimestä joka on meillä ollut pisimpään. Kyseessä on 3-vuotias sekarotuinen koirani Nelli. Rotuja (3 eri rotua) en paljasta, niitä saa itse kukin arvailla ;) Nelli on ihana koira, energinen hännänheiluttaja, joka osaa nykyään myös rauhoittua ja tulee välillä sohvalle viereeni makaamaan, pistää päänsä reiteni päälle ja katsoo ilmeellä joka sanoo "Tiedän sinun murehtivan. Ei hätää, olen tässä, kuuntelen sinua." Minulle paremmin sopivaa koiraa ei ole. Nelli on aivan loistava koira, ihana ja ystävällinen, tottelevainen ja oppivainen, oma pieni(?) karvakasani. 

Toinen ihastuttava karvakamu on 6-vuotias norjalainen metsäkissa Peggy, tuo tuuheahäntäinen prinsessa, joka ei taida aina ihan tietää olevansa kissa. Peggy on huvittava tapaus, se on samaan aikaan ketterä ja kömpelö, hiljainen ja äänekäs, siisti ja sottapytty. Se tykkää makoilla sylissä rapsuteltavana, kunhan vaan saa itse siihen tulla. Yöksi se tahtoo tulla kainaloon nukkumaan, joskus ihan peiton alle ja pää tyynylle. Peggyllä on omituinen taipumus ängetä mahdollisimman pieniin laatikoihin, pahvisiin, muovisiin, kaikenlaisiin. Palapeli- ja pahvilaatikot on lemppareita. Mitä pienempi, sen parempi. Toinen erikoinen tapa tällä misulla on rapisevan muovin syöminen. Se syö lahjanarut, karkkipaperit, kaiken rapisevan mitä löytää. Mutta tuosta itsetuhoisesta piirteestään huolimatta Peggy on mitä ihanin kissa. Tulee kutsuttaessa luokse, kiehnää jaloissa kun haluaa ruokaa, kehrää ja juttelee paljon ja saa silloin tällöin juoksuhepuleita. Kaikin puolin mainio katti! 

Seuraavana vuorossa Avicularia versicolor. Tämä on tarantula, eikä sillä ole tietääkseni suomenkielistä nimeä. Se on vielä kovin pieni, ls (ristijalanmitta) n.4,5cm. On tosin kasvanut aika huimasti siitä kun minulle tuli, silloin oli noin puolet nykyisestä koostaan. Sukupuolta en tiedä, mutta ehkä se selviää kunhan tuo hieman tuosta kasvaa. On kyllä kauniin värinen, kirkkaan sininen kun oikeassa valossa katsoo. Tosin se alkaa pikkuhiljaa taittua vihreän suuntaan, joka käsittääkseni on sen aikuisväri, kauniin punertavan lisäksi. Kuten lähes kaikki eläimet täällä, tämä on ahne. Käy ruuan kimppuun kuin sika limppuun. Poikkeuksena nahanluonti, sitä kun enteilee, ei ruoka maistu. Käy taputtelemassa ja lähtee karkuun, kävelee yli siihen tyyliin, että "iik nyt se osuu muhun! Ei saa osua!" Suotakoon tämä pikku versi-vauvalle, kun on muuten oikein mukava hämppy. Kovin on myös vikkelä kaveri, en uskalla ottaa sitä lainkaan ulos lootastaan, pelkään että menee hukkaan. Tekisi kovasti mieli ottaa sitä vähän kipittelemään kädelle, mutta ehkä on parempi antaa sen olla tuolla valtakunnassaan kun niin komean seitinkin on sinne tehnyt. 

Sitten Eublepharis macularius eli leopardigekko Urho, n.10-vuotias papparainen jonka ostin ikään kuin rescuena eläinkaupasta, johon se oli edellisestä kodista annettu kun ei haluttu enää pitää. Tosi hoikassa kunnossa oli, selvästi ruokinta oli ollut vanhassa kodissa tyyliä "silloin kun muistaa ja jaksaa". Mietin kun sitä katselin, että tuleekohan tuosta enää liskoa ollenkaan. Vaan tuli kuin tulikin! Nykyään Urho-herra on oikein hyvässä lihassa, ei ole enää ryppyjä kyljissä ja häntäkään ei ole enää lyijykynän vahvuinen, vaan paksu kuten kuuluu. Urho on reipastunutkin hirmuisesti, alkuun se oli arka ja kökötti vaan piilossaan, ulos uskalsi tulla ainoastaan silloin kun ketään muita ei ollut samassa huoneessa. Nykyään tulee kurkkimaan uteliaana piilostaan valojen sammuttua, haistelee kättä ja kiipeääkin siihen itse eikä lähde karkuun kun yrittää nostaa, alkuun pakeni aina kun käsi tuli terraan. Tämä on vallan hurmaava tapaus, oikea sydäntensulattaja (vaikka lisko onkin)! Toivottavasti saan lällyttää pikkuista vielä vuosia. Koiranpentuilme <3

Siirrytään sammakoihin. Bombina orientalis eli kiinankellosammakot Jekyll ja Hyde. Sukupuolet ei ole tiedossa. Ovat veikeitä pikku pomppijoita, sukeltelevat altaassaan ja aina kun kansi aukeaa, ne ovat salamana kyttäämässä mitäs ruokaa tällä kertaa on tulossa. Eli ahneita tapauksia, söisivät varmaan itsensäkin jos pystyisivät. Kaikki maistuu mitä tarjotaan, tosin valikoima on väliaikaisesti melko kehno, tällä hetkellä saavat vain jauhomatoja, mutta eipä tunnu veijareita haittaavan. Noiden ääntelykin on aika mielenkiintoisen kuuloista, se nimittäin kuulostaa siltä kuin jossain kaukana haukkuisi pikkukoira. Alkuun luulinkin että naapurin koira se siellä vaan haukahtelee, vaan eipä ollut koira ollenkaan, pikku konnat ne altaassa jutustelivat. Hauskoja ovat, ja omia tällaisia olisi kiva saada. Nämä siis eivät ole minun, vaikka luonani asustavat. Kuten suurin osa käärmeistä, nämä ovat ystäväni eläimiä, ja pidän niitä asunnossani niin kauan kuin on tarvis, syystä jonka kertomista en katso nyt tarpeelliseksi.Pulleasta ulkomuodosta päätellen tässä kuvassa on Hyde, mutta niin samannäköisiä ovat ettei sen kai niin väliä kumpi edustaa. :)

Lisäksi meillä asustaa käärmeitä 7kpl, niistä voisin tehdä oman esittelyn jottei tästä tule liian pitkä. :) Tosiaankin, tällainen eläintarha meillä tällä hetkellä. Lisää on mahdollisesti, jopa todennäköisesti tulossa joskus. Karvaisia sekä karvattomia, ehkä lentäviäkin. Koskaan ei pidä sanoa ei koskaan.